Olen ollut pienestä pitäen luova ja taiteellinen. Olen työskennellyt jo yli 30- vuotta mainosalalla AD: na ja vastaavanlaisissa töissä. Miten innostuin maalaamaan tauluja ja säveltämään musiikkia – miten sain rohkeutta tehdä mitä haluan ja miten uskalsin hypätä pois oravanpyörästä? Seuraavaksi kerron teille sadun, joka kertoo elämäntarinani. Toivon, että tarinani voisi auttaa myös sinua tekemään asioita, jotka ovat intohimojasi.

​

Olipa kerran pieni tyttö, Papu nimeltään, joka asui kaukana kaupungista, suuren lumotun metsän laidalla, jonka läheisyydessä oli kultainen viljapelto, keväisin tulviva soliseva puro, mutapohjainen järvi ja salainen toivomuslähde. Hän oli itse nähnyt kuinka oma pesätalo rakennetaan aivan alusta saakka. Puut kaadettiin omalta metsätontilta. Omista puista tehtiin talolle selkäranka ja tiilistä kestävät kuoret. Papu kasvoi perheessä, jossa superkiva rautalankamusiikkia kuunteleva isä oli kiinnostunut kaikesta uudesta tekniikasta, joten heillä oli aina kulmakunnan ensimmäisenä uusin kaitafilmikamera, diskovalot, videokamera, valokuvauskamera, stereot, ääninauhurit, sanelukoneet tai videopelit. Mietin usein, että hänen oli oltava Ihmemies Mac Gyverin ja Paluu tulevaisuuteen- elokuvan Tohtori Brownin sukulainen.

Mutta todellisuudessa hän oli mystisen taiteilijaisänsä poika. Ja sieltä taiteilijajuuresta on oltava syy siihen, että intohimo taiteeseen ja musiikkiin on periytynyt myös lapsenlapsille.

 

Äiti taas oli hyvin eläinrakas ja lämminsydäminen, auttavainen, pullantuoksuinen kodin hyvä haltiatar ja Pavulle hyvin läheinen. Hänellä oli intohimona, leipominen, haitarimusiikki ja Ville Valo, piirtäminen, keramiikkatyöt, puutarhatyöt, marjastus sekä ompelu- ja käsityöt. Häneltä Papu oli perinyt musiikillisuuden, toisten huomioon ottamisen ja auttamishalun. Vanhemmat olivat myös hyvin vaatimattomia, eivätkä koskaan tajunneet olevansa koko lumotun metsän kuninkaalliset. Hyvillä teoilla he ohjasivat ja pelastivat monet kerrat koko valtakunnan ja ihmeellistä kyllä, aivan huomaamattaan.

 

Pikku Pavulla oli oikein ihana lapsuus ja kasvuympäristö. Hänellä oli kymmenen vuotta nuorempi pikkusisko ja leikkikaverina hänellä oli Lassie-koira ja naapurin tyttö, jonka kanssa hän leikki  salapoliisisarja Viisikkoa morsettamalla taskulampuilla ikkunoista toisilleen iltaisin ja tekemällä metsään oksista majoja.

​

Lähellä oli myös salainen lampi, jossa isoisä ja isoäiti asuivat.

Polku metsän halki kesäisin oli suuri seikkailu. Valtavan suuret saniaiset lammen läheisyydessä olivat niin korkeat, että kun sinne sukelsi, tunsi itsenä aivan Ihmemaa Liisaksi jättiläismetsässä. Lapsuuden pelottavimpia asioita olivat iilimadot lammenrannassa. Ja ukkonen.

​

Tiedän, nyt ajattelette, että niin on pumpulissa kasvanut taiteilija kuin olla ja osaa. Näin on, mutta karikot seuraavatkin vasta myöhemmin, niin kuin jokaisella, elämä on ylä- ja alamäkiä säännöllisin väliajoin ja joskus mennään oikein pohjaan saakka. Mutta aina sieltä on kavuttu ylös ja vahvempana ja itsevarmempana kuin koskaan. Elämä opettaa vastoinkäymisten kautta mitä ei missään nimessä halua elämäänsä ja mitä todella tosi paljon koko sydämestään haluaa. Ja voin sanoa, että jos uskot unelmiisi - ne todella toteutuvat jossain vaiheessa elämässäsi, jos vain uskot ja pysyt optimistisena.

​

Jos jotain menettää - huomaa arvostavansa sitä enemmän. Ja jos sen jonain päivänä saa takaisin, osaa arvostaa sitä tuhat kertaa enemmän kuin aiemmin. Samoin, jos kärsii elämänsä aikana jostain asiasta joka päivä suunnattomasti ja sitten jonain kauniina päivänä tapahtuukin ihme ja pääsee monen vuoden jälkeen siitä tuskasta irti vapauteen, osaa silloinkin nauttia elämästään täysin rinnoin aivan eri tavalla. Silloin tulee eufoorinen olo - minä pystyn kaikkeen ja teen vain niitä asioita josta todella tykkään, enkä anna kenenkään hyppiä silmilleni enää koskaan. Minulle on käynyt juuri noin ja hyvä niin, koska nyt olen niin paljon onnellisempi joka ikisestä päivästä.

Pieni Papu on kasvanut ja pysyy nyt tukevasti pystyssä voimakkailla juurillaan. Vaikkakin myönnettäköön, että vieläkin tuuli silloin tällöin tuivertaa liian voimakkaasti horjuttaen Pavun runkoa. Mutta sitä elämä on. Ei voi olla tyyntä aivan koko ajan. Tarvitaan myös sadetta sekä aurinkoa kasvamiseen.

​

​

Mitä sadun pikku Pavulle tapahtui lopulta?

​

Pikku Papu kasvoi päivä päivältä ja hänestä tuli aikuinen nainen. Eräänä päivänä hän löysi maatilan pellon vierestä sammakon, pussasi sitä ja sammakko, yllätys yllätys, muuttui uljaaksi ja iloiseksi prinssiksi. Heille syntyi pikku Pupujupukka, Lumotun metsän ja Papusuvun suloisin keijukainen. Papu-äiti löysi työpaikan jos toisenkin ja painiskeli kaksi vuosikymmentä kiireen ja aikataulujen keskellä, niin että oma elämä hipui pois päivä päivältä enemmän ja enemmän. Papuäidin läheiset olivat huolissaan. Ennen niin elämäniloinen äiti olikin nyt kokoajan surullinen ja vihainen. Kunnes eräänä aamuna Papu äiti päätti vihdoin mielessään: nyt riitti! Hän pakeni työpaikastansa, joka tuntui kuin vankilalta, siltä se tuntui. Hän päätti tehdä työtä, jota oikeasti rakastaa. Ja siitä päivästä lähtien hän on ollut onnellinen joka aamusta johon herää. Ja miettii joka ikinen päivä mitä kaikkea ihanaa aikoo vielä tehdä elämässään. 

​

Hän alkoi tekemään enemmän asioita jotka tuottivat hänelle hyvää oloa. Hän maalasi tauluja, valokuvasi kaikkea, opiskeli mieluisia asioita, soitti pianoa ja lauloi, sävelsi- ja sanoitti biisejä, äänitti niistä demoja, liikkui ihanilla metsäpoluilla, tapasi rakkaita ystäviään, nautti perheen läsnäolosta ja söpöstä pikku koirastaan, matkusteli eri kaupungeissa ihanissa taidenäyttelyissä ja kahviloissa tyttärensä kanssa ja ystävien kanssa, kävi katsomassa bändejä mahtavissa konserteissa miehensä kanssa, hassutteli iloisesti päivästä toiseen keksien aivan uusia ideoita ja suunnitelmia.

​

Hän myös asui pienessä kartanomaisessa talossa ja halusi vuokrata sitä myös muiden käyttöön. Villa Nellassa hän on tavannut monia uusia ihania ihmisiä.

​

Läheiset olivat onnellisia Papuäidin puolesta, hurrasivat ja järjestivät suuret juhlat!

​

Hurraa, hurraa, hurraa! Ja kultavannassa hyikki kavin! Se oli perheen hassua salakieltä ja tarkoitti Valtakunnassa kaikki hyvin!

​

Sen pituinen se.

​

​

​Mitä tästä opimme?

​

Haluankin kannustaa muita myös hyppäämään oravanpyörästä pois. Tehkää mitä oikeasti haluatte elämässänne tehdä, sillä aivan jokainen ihminen ansaitsee olla onnellinen. Ja olla hyvien, kannustavien ihmisten ympäröimänä, Ja muistakaa, että onni on varsinkin pienistä asioista nauttimista. Pysähdy hetkeksi ja mieti mistä asioista sinä jo nyt nautit - mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi?

 

Toivon, että tauluillani voin ilmaista hyvän olon tunnetta, joka leviäisi ihanana lumottuna tuulahduksena sinun rakkaaseen kotiisi. Taulut ovat rakkaudella tehty, niin kuin hyvä pullataikina, vaivattu ja taputeltu tarpeeksi, kunnes se vihdoin alkaa muuttumaan taideteokseksi lämpimässä uunissa. Rumasta ja runnellusta taikinasta kohoaa uusi uljas kaunis herkullinen korvapuusti. Annan sinulle korvapuustin, sokerilla kuorrutettuna, herättelemään kauan kadoksissa oleviasi aistejasi houkuttelevalla tuoksulla.

 

​

Sanomani siis on selkokielellä: Hankkiudu eroon kaikesta siitä ylikuormittavasta mistä et todellakaan pidä - ja kuorruta itsesi vain ihanilla hyvän olon asioilla, ihmisillä, teoilla ja esineillä!

 

​

Sillä hyvä olo alkaa hymyilemällä ja toivon että maalaukseni saa sinut hymyilemään. Anna hyvän kiertää ja tee joka päivä joku ihminen iloiseksi jollain tavalla. Vaikka hymy tuntuu pieneltä asialta, mutta toiselle se voi olla koko vuoden paras hetki, joka lämmittää sydäntä pidemmälle kuin arvaatkaan.

 

 

Kirjaa ylös kaikki hyvät asiat joita elämässäsi on ja herättele itsesi uudelleen nauttimaan niistä pitkän talviunen jälkeen. Jos et voi niin tee asialle pikkuhiljaa muutoksia kohti parempaan. Ota siis ensimmäinen askel kohti hyvää oloa ja opettele nauttimaan sinun omasta elämästäsi. Jos sinä voit hyvin niin läheisesikin voivat hyvin ja voit antaa heille enemmän itsestäsi – olemalla onnellinen.

 

Onnea matkaan oman tien etsinnässä.

Toivon sinulle kaikkea hyvää!

​

​

Lämpimin terveisin:

Pia Rönnberg

​

 

 

 

 

 

 

​